Liikkuva kuva koostuu useasta lyhyessä ajanjaksossa esitettävästä erillisestä kuvasta, jolloin silmän havaintokyvyn rajoituksista johtuen katsojalle syntyy tunne liikkeestä kuvassa. Silmä ei enää havaitse yksittäisiä kuvia, vaan ne sulautuvat yhteen luoden vaikutelman liikkeestä.
Normaalissa elokuvassa kuvia esitetään noin 25 kappaletta sekunnissa. Elokuvan käsitteleminen kuvaruudulla vaatii siis valtavan informaatioryppään käsittelyä. Jos yksi kuva olisi 920 kilotavua vaativa täysvärikuva ja niitä esitettäisiin 25 kpl sekunnissa, niin minuutin elokuvan kuvien tallentamiseen tarvittava muistimäärä olisi 60*25*920 = 1380000 kt, eli 1380 Mt. Levykkeille elokuvaa ei kannattaisi tallentaa, sillä levykemäärä olisi noin 1000 kpl normaaleilla "korpuilla". Liikkuva kuva vie siis valtavat määrät tietokoneen muistia, jonka vuoksi on jouduttu kehittämään erilaisia menetelmiä, jotta muistin tarvetta voitaisiin vähentää.
Yksi keino on vähentää kuvien määrää ja toinen keino on pakata yksittäisiä kuvia pienempään tilaan. Kuvien määrän vähentäminen esimerkiksi 15 kuvaan sekunnissa puolittaa muistintarpeen, mutta samalla nopeita liikkeitä sisältävissä liikkuvissa kuvissa liike muuttuu katkonaiseksi.
Yksittäisen kuvan pakkaamisessa rajaksi tulee nopeus. Yksittäistä kuvaa pystytään pakkaamaan suhteellisen paljon, mutta elokuvassa pakkaaminen pitää tehdä nopeasti, sillä kuvia tarvitaan 25 kpl sekunnissa. Tähän tarkoitukseen on kehitetty mm. pakkausta käyttäviä lisäkortteja, jolloin jokainen kuva pakataan ennen sen tallentamista kiintolevylle.