Oppimisen historiaa - 'lyhyt oppimäärä'

Kognitiivinen perusta oppimiselle ja muistille on määritelty jo antiikin aikaan ja kokeellisia havaintoja opettamisesta ja oppimisesta on tehty vuosisatojen ajan. 1700-luvulla kirjattiin kokemuksen merkitys oppimisessa. 1900-luvun alussa John Dewey ennusti oppimisteorioiden ja opetuskäytäntöjen välisen "sidetieteen" syntyvän ja Edward Thorndike määritteli tutkimustensa perusteella uudet lähtökohdat opetukselle; oppimisen periaatteet, jotka voitaisiin suoraan liittää opetukseen. Thorndike kehitti opetuksen suunnittelun periaatteet, joihin kuuluivat tehtäväanalyysi sekä opettamisen ja oppimisen arviointimenetelmät.

Behaviorismi jyllää

1920-luvulta alkaen vallalle nousi behaviorismi ja käyttäytymisteoreettiset ärsyke-reaktiomallit. Toinen maailmansota 1940-luvulla toi uusia vaatimuksia opettamiselle: tuhansia sotilaita täytyi kouluttaa lyhyeessä ajassa uusiin tehtäviin. Vaatimukset vauhdittivat uusien standardoitujen opetusmenetelmien käyttöönottoa, mm. opetusvideot ja B.F. Skinnerin kehittämään ohjelmoituun opetukseen (programmed instruction) perustuvat oppimiskoneet (tiettyä kaavaa seuraavat behavioristiset automatisoidut toistoharjoitukset).

Yritykset yhdistää psykologia ja opetusteknologia olivat yleistyneet jo 1940-luvulla. Ensimmäiset varsinaiset opetukseen keskittyneet tutkimukset 1950-luvulla suuntautuivat kahdelle taholle: ensinnäkin opetuksen sisältöjen ja tehtävien analysointimenetelmien kehittämiseen, ja toisaalta tiettyihin oppimistuloksiin johtavien suunnittelumenetelmien kehittämiseen ja testaamiseen. Kuuluisin ja kauaskantoisin tutkimus tehtiin Benjamin Bloomin johdolla. Bloomin työryhmä kehitti Bloomin taksonomiana tunnetun luokituksen oppimisen kannalta tärkeille tiedollisille tavoitteille.

Ks myös Bloomin taksonomia

Kognitivismi nostaa päätään

1960-luvun alussa Robert Glaser yhdisti aiempien tutkijoiden aikaansaannokset ja tuloksena saatiin määritelmä uudelle käsitteelle: instructional design, eli opetuksen suunnittelu, jossa liitetään oppijan analysointi opettamisen suunnitteluun ja kehittämiseen. Vaikka Glaser tunnetaankin opetuksen suunnittelun kehittäjänä, niin hänet tunnetaan kuitenkin paremmin yksilöllisen opetuksen ideoistaan.

1960-luvun puolivälissä muutkin alan tutkijat alkoivat siirtyä behavioristisesta ärsyke-reaktio-vahvistus -mallista kognitivismin puolelle kehittäen opettamiseen uusia käytänteitä, jotka perustuisivat ainakin osittain oppijan omiin tiedollisiin prosesseihin. Tuloksena oli, että opetuksen suunnittelu määriteltiin uudelleen behaviorismin syrjäyttäneiden kognitiivisten oppimisteorioiden pohjalta. Opetuksen suunnittelun kehittämiseen liitettiin automaatioteoriat, komponenttiajattelu, informaation seuraaminen ja hallinta, tehtäväanalyysi sekä huolellinen suunnittelu ja päätöksenteko.

Ks. myös Instructional design eli opetuksen suunnittelu -määritelmät

Opetuksen suunnittelu siirtyi tietokoneaikaan 1960-70 lukujen vaihteessa, kun Patrick Suppes liitti Standfordin yliopistossa tutkimuksissaan opetuksen suunnittelun tietokoneavusteiseen opetukseen (computer-assisted instruction eli CAI). Suppesin malli edellytti palautteen saamista opiskelijoilta sekä sen analysointia. Malli on ollut lähtökohtana monille tämän päivän opetusohjelmille.

1970-luvulta alkaen peräänkuulutettiin oppijoiden yksilöllisten erojen huomioimista opetuksessa. Tämän myötä alettiin käyttää myös erilaisia alkutestejä opiskelijoiden lähtötason selvittämiseksi sekä formatiivista arviointia. Opetuksen tutkimuskin suuntautui entistä enemmän kognitiivisen psykologian puolelle. Eräs ehkä kuuluisin opetuksen suunnittelun kehittäjistä oli Robert Gagné, joka kehitti yhdeksän kohtaisen opetustilanteeseen vaikuttavien oppimisen edellytysten (ehtojen) määritelmän. Tätä määritelmä on pitkään käytetty opetuksen suunnittelussa ja sopivan median valinnassa.

Ks. myös Gagnén oppimisen edellytysten (ehtojen) määritelmä

Samaan aikaan 1970-luvulla Robert Kaufman kehitti ongelmanratkaisuun perustuvan lähestymistavan, jossa keskeistä oli tarpeiden ja tavoitteiden arviointi sekä opetuksen strateginen suunnittelu. Kaufmanin kehittämää lähestymistapaa käytetään edelleen laajalti eri puolilla maailmaa opetuksen suunnittelussa ja arvioinnissa sekä niiden jatkuvassa kehittämisessä.

Konstruktivismi on pop!

1980-luvulla alettiin puhumaan konstruktivismista, jonka 'löytäjänä' pidetään John Deweyä. Konstruktivismi teoriana pohjautuu erityisesti Jean Piagetin, David Ausubelin ja Jerome Brunerin tekemiin tutkimuksiin. Lev Vygotsky puolestaan tunnetaan sosiokonstruktivismin uranuurtajana. Lähtökohtana konstruktivismissa on se, että oppijan täytyy aktiivisesti itse 'rakentaa' tietämystään ja taitojaan. Oppija valikoi ja muuntaa tietoa, muodostaa hypoteeseja sekä tekee päätöksiä luottaen omiin kognitiivisiin ajatusmalleihinsa. Ärsykkeet näihin yksilöllisiin prosesseihin tulevat ympäristöstä, mutta tieto syntyy vasta näiden 'rakennusprosessien' tuloksena.

Konstruktivistinen lähestymistapa korostaa autenttisten, haastavien oppimisprojektien merkitystä, joissa oppijat, opettajat ja asiantuntijat yhdessä työstävät käsiteltävää asiaa. Autenttisessa oppimisympäristössä oppijat ovat itse vastuussa omasta oppimisestaan ja heidän täytyy kehittää omia metakognitivisia taitojaan tarkkaillakseen omaa oppimistaan sekä suunnatakseen omaa oppimistaan ja työskentelyään oikeaan suuntaan.

Jos opetus on suunnitelmallista, niin konstruktivismin mukaisesti opettajan tulisi rohkaista oppijoita löytämään opiskeltavan asian perusteet itse. Opetuksen tulisi muodostua aktiivisesta dialogista oppijan ja opettajan välillä, jossa opettajan tehtävänä on muotoilla informaatio vastaamaan oppijan sen hetkistä ymmärrystä. Opetuksen tulisi edetä spiraalimaisesti siten, että oppija hyödyntää koko ajan jo opittuja asioita.

Vygotskylainen sosiokonstruktivismi

Vygotskylaisen sosiokonstruktivismin lähtökohtana on kognitioiden kehittymiseen vaikuttava sosiaalinen vuorovaikutus. Vygotskyn mukaan kaikki oppiminen tapahtuu kahdessa vaiheessa: ensin sosiaalisella, sitten psykologisella tasolla. Oppimisen ja kokemuksen kautta ihmisen ulkoinen, sosiaalinen toiminta vähitellen sisäistyy eli muuntuu sisäiseksi, henkiseksi toiminnaksi. Esim. puheen kehitys lapsella. Vygotskyn mukaan lapsen kehityksessä kieli on aluksi sosiaalisen vuorovaikutuksen väline, mutta kehityksen myötä siitä muodostuu myös ajattelun väline, jolloin kieli ”sisäistyy”.

Teknologia osaksi oppimista ja opetusta

1990-luvulla teknologian merkitys opettamisessa korostui. Esimerkiksi Robert Branson ajoi koulu-uudistussa, jonka mukaan opetus olisi pitänyt uudistaa systemaattisesti teknologiaan nojautuen. Uudet mediat, kuten Internet ja hypermedia toivat uusia mahdollisuuksia opetukseen ja oppimiseen. Thomas Duffy ja Seymour Papert olivat uranuurtajia tietokoneavusteisen opetuksen saralla ja he loivat skenaarioita oppimisympäristöistä, joita tuettaisiin tietokoneella olevilla työkaluilla. Heidän opit onkin sisäistetty moniin reaaliaikaisiin Internet-pohjaisiin opastus-systeemeihin (Online Help) sekä LOGO-ohjelmointikieleen.

2000-luvulla verkko-opetus lisääntyy ja yhä useammat löytävät tämän 'uuden tavan' täydentää koulutuksessaan tai tietämyksessään havaitsemiaan aukkoja. Robert D. Tennyson viitoittaa uusia uria opetuksen suunnittelun saralle, josta opetuksen suunnittelu saa uutta puhtia. Lähtökontana opetuksen suunnittelussa Tennysonin mukaan tulisi olla aina sisällönsuunnittelu, mutta eri oppimisteorioitakaan ei saa unohtaa.

Lähteet: